Hei  maailma. Muistaessani hänen vielä tänään olleen täällä, kirjoitan  itkunsekaisesti ikävästä ja muista asioista, joita ei näe  lastenohjelmissa tai pornossa.

Elän kuukauden pätkissä - odotan viisi, kuusi, jopa seitsemän viikkoa, avaan aistini yhdeksi viikoksi, ja palaan taas kuudeksi viikoksi robotiksi. Se on rasittavaa, se on kuluttavaa, mutta se suojaa minua. Se suojaa minua tuntemattomalta pahalta, tuntemiselta. Säälittävän usein herään yksin keskellä yötä nyyhkyttäen, kuinka en tahdo olla tässä, nyt, tässä tilanteessa. Yksin. Kerta kerralta selkänsä kääntäminen on yhä vaikeampaa. Revin hiuksiani nykyään kolme kertaa enemmän kuin viime vuonna tähän aikaan (huomasin viimevuotisen kirjoitukseni sivun alalaidassa, 18.11.2005, ja suurin murheeni oli koeviikko, surullista). Silti haluan tätä, rakastan tätä. Se repii minua sisältä suurilla, kylmillä kynsillä, mutta silti makaan tässä tulessa. Makaan, koska joskus hänkin makaa kanssani siinä. Mietin viime vuonna sitä, miten niin moni tuttavapiiristäni löysi jonkun, mutta minä en ketään. Mietin, miksen minäkin saisi kevätrakkautta. Vaadin omaa kevätrakkautta! Tahdoin sen millä hinnalla hyvänsä, ja nyt revin sen korkoineen selkänahastani. Istun kuitenkin mieluiten eturivissä katsomassa tätä jumalaista näytelmää, elämän riemullista julistusta, vaikka se esitetäänkin vain kerran kuudessa viikossa.

Olen tajunnut, että elämä on rumaa vain jos teet siitä sellaista. Elämä on kaunista ja suloisen myrkyllistä, kun katsot sitä oikeanlaisten linssien läpi. Silti olen joskus syvän mustasti kateellinen kaikille niille, joilla on soma pieni saatanan idyllinen suhde naapurin kanssa. Mutta se ei ole minun osani. Minä en ole soma ja pieni ydinperheen kotihengetär, minä olen vihainen ja väkivaltainen, minä revin ja puren ja syljen. Minä omistan kaiken, minkä jokainen 17-vuotias tuleva äiti antaa pois. Minä nimeän itse itseni ja tuhoan kaiken, mikä on minun ja Onneni tiellä. MINÄ MINÄ MINÄ!
Minä olen pieni ja mitätön, tärisevä ja avuton kuin vastasyntynyt kissanpentu, joka kaipaa jonkun suuremman ja vahvemman huolenpitoa ja lämpöä. Eikä missään nimessä yksinäisyyttä.
Minä olen minä, ja olen siitä pääasiassa niin helvetin ylpeä.

Hän rakentaa minusta parempaa ihmistä.



Franz Ferdinand - This Boy