Huomasin tänään uuden kommentin edellisessä merkinnässäni.
Kommentti oli hyvin miellyttävä - siitä näkyi, että henkilö oli ajatellut asiaa pidempään kuin pari sekuntia.
Hämmästyin ja ilahduin, kun lukiessani hänen blogiaan huomasin, että hän oli lisännyt omani suosikkeihinsa. Ilahduin, että pohdintojani jaksetaan lukea ja niistä saadaan jotain irti. Hämmästyin juuri samasta syystä. Että saatan tuottaa jotain, johon myös muilla on tarttumapintaa. Pidän kai tekstejäni jotenkin sekavina. Kirjoitan ne kuitenkin enimmäkseen itselleni.
Tämän henkilön merkinnät saivat minut ajattelemaan suhtautumistani omaan painooni. Olen ja en ole tyytyväinen siihen. Sanon kaikille, että olen lihava, ruma, enkä osaa mitään, vaikka en aina olekaan sitä mieltä. Tahtoisin laihtua(joskus enemmän, joskus vähemmän), mutta muut asiat, elän syödäkseni, painavat vaakakupissa toisella puolella liikaa. Jollain kummallisella tavalla pidän itseni haukkumisesta. Kuulostaa nurinkuriselta, mutta pelkään kai, että muutun inhottavaksi ja koppavaksi, jos hyväksyn itseni sellaisena kuin olen. Että en pysty enää asettumaan jonkun toisen asemaan, menetän kykyni kuunnella. Ja että tuudittaudun "kyllä se hyvin menee, kun mä olen niin hyvä muutenkin" -ajatukseen, kuten jotkut tekevät. Todellisuus lyö kuitenkin pian takaisin.
On aina parempi kuunnella kuin tyrkyttää omia asioitaan joka välissä.