Tunnen oloni hyväksi. Paremmaksi kuin hyväksi.

En syö enää puoltakaan siitä, mitä ennen söin. Se oli karmeaa.
Toissapäivänä söin yhteensä koko päivänä kolme leipää - ennen söin sen verran välipalaksi.

Tyhjä vatsa on mukava. Se on kaveri, ystävä.

Parasta on, että syömistottumuksieni muutosta ei huomata. Korkeintaan mainitessani siitä. Mutta varon sanojani. Varon, varon.
Ei vouhotusta, ei syyttelyä. Ei mitään.

Olo on sisältäkin hyvä. Mukava. Se on poissa, poissa, poissa. Vihdoin.
Mutta tunnen, kuinka se odottaa kulman takana. Väijyen odottaa aikaansa, milloin iskeä uudestaan.
Juuri kun olen saanut jokaisen palasen takaisin kohdalleen. Kun näen, mitä reunapaloista ja kulmapaloista ja keskipaloista  muodostuu, se hyökkää. Ja palapelini on taas aloituspisteessä.

Mutta se on sen ajan murhe. Nyt, hit me again, James!
Voi, te ette tiedä.