Hei
maailma. Muistaessani hänen vielä tänään olleen täällä, kirjoitan
itkunsekaisesti ikävästä ja muista asioista, joita ei näe
lastenohjelmissa tai pornossa.
Elän kuukauden pätkissä -
odotan viisi, kuusi, jopa seitsemän viikkoa, avaan aistini yhdeksi
viikoksi, ja palaan taas kuudeksi viikoksi robotiksi. Se on rasittavaa,
se on kuluttavaa, mutta se suojaa minua. Se suojaa minua
tuntemattomalta pahalta, tuntemiselta. Säälittävän usein herään yksin
keskellä yötä nyyhkyttäen, kuinka en tahdo olla tässä, nyt, tässä
tilanteessa. Yksin. Kerta kerralta selkänsä kääntäminen on yhä
vaikeampaa. Revin hiuksiani nykyään kolme kertaa enemmän kuin viime
vuonna tähän aikaan (huomasin viimevuotisen kirjoitukseni sivun
alalaidassa, 18.11.2005, ja suurin murheeni oli koeviikko, surullista).
Silti haluan tätä, rakastan tätä. Se repii minua sisältä suurilla,
kylmillä kynsillä, mutta silti makaan tässä tulessa. Makaan, koska
joskus hänkin makaa kanssani siinä. Mietin viime vuonna sitä, miten
niin moni tuttavapiiristäni löysi jonkun, mutta minä en ketään. Mietin,
miksen minäkin saisi kevätrakkautta. Vaadin omaa kevätrakkautta!
Tahdoin sen millä hinnalla hyvänsä, ja nyt revin sen korkoineen
selkänahastani. Istun kuitenkin mieluiten eturivissä katsomassa tätä
jumalaista näytelmää, elämän riemullista julistusta, vaikka se
esitetäänkin vain kerran kuudessa viikossa.
Olen tajunnut,
että elämä on rumaa vain jos teet siitä sellaista. Elämä on kaunista ja
suloisen myrkyllistä, kun katsot sitä oikeanlaisten linssien läpi.
Silti olen joskus syvän mustasti kateellinen kaikille niille, joilla on
soma pieni saatanan idyllinen suhde naapurin kanssa. Mutta se ei ole
minun osani. Minä en ole soma ja pieni ydinperheen kotihengetär, minä
olen vihainen ja väkivaltainen, minä revin ja puren ja syljen. Minä
omistan kaiken, minkä jokainen 17-vuotias tuleva äiti antaa pois. Minä
nimeän itse itseni ja tuhoan kaiken, mikä on minun ja Onneni tiellä.
MINÄ MINÄ MINÄ!
Minä olen pieni ja mitätön, tärisevä ja avuton kuin
vastasyntynyt kissanpentu, joka kaipaa jonkun suuremman ja vahvemman
huolenpitoa ja lämpöä. Eikä missään nimessä yksinäisyyttä.
Minä olen minä, ja olen siitä pääasiassa niin helvetin ylpeä.
Hän rakentaa minusta parempaa ihmistä.
Franz Ferdinand - This Boy
sunnuntai, 19. marraskuu 2006
Throw up, throw down, throw, yup
maanantai, 18. syyskuu 2006
Blue angsty shoes
Huh
huh, edellisestä kirjoittamisestani onkin näköjään vierähtänyt kuukausi
poikineen. Tämä on selkeästi taantunut vain angsti-blogiksi. Olen
pahoillani, non-existant lukijani, että olen pitänyt mykkäkoulua
näinkin kauan.
Mitä tässä välissä on tapahtunut? Niin, hyvä kysymys. Elämässäni on tapahtunut laajamittaisia muutoksia, en ole edes oikeastaan ehtinyt kirjoittaa. Hmh, ketä yritän huijata. En ole viitsinyt tai muistanut kirjoittaa. Ehkä tämä johtuu siitä, etten tunne enää pakottavaa tarvetta angstata asioitani anonyymisti maailmalle. Kehitystä parempaan on tosiaankin tapahtunut. Intohimoinen vihani elämää ja eräitä saavuttamattomissa olevien tuntuisia henkilöitä kohtaan on laantunut keveäksi kohoksi rauhallisilla aalloilla. Välillä punainenkin osa painuu pinnan alle ja tunnen raivon kohoavan sihisevinä kuplina sisältäni. Lohdutan itseäni sillä, ettei kukaan ole Äiti Teresa, kaikilla saa pinna palaa joskus. Pelkään vain vihani lopullisia mittasuhteita ja sen antamia voimia. Viha on minulle kovin tuttu ja turvallinen tunne, tunnen sen rajat ja sen kasvot kuin omani. Rauhoitan hermojani neulomisella (mummoudun jo 17 vuoden kypsässä iässä...), läksyihin uppoutumisella ja tarkasti valituilla sadistisen verisillä mielikuvilla kostosta ja voitosta. Viimeaikoina olen tullut ajatelleeksi, josko päässäni olisi sittenkin jotain todellista vikaa. En tiedä, ei kiinnosta, pidän itsestäni tällaisena. Ja hänkin pitää.
Yrittäkää kestää kanssani tätä sotkuista taivalta viimeiseen puoleen vuoteen.
Voisin yrittää käydä tätä hiljaisuudessa kulunutta aikaa läpi kuukausi kerrallaan, mutta ne kompastuvat ja sulautuvat toisiinsa. Helmikuu oli kovin, kovin synkeää aikaa. Tunsin koulun painuvan päälleni kuin märkä huopa. Olin derivaatan nollakohta, pelkkä tasainen vaakaviiva.
Maaliskuun 14. muutti elämäni.
Vihaan ja rakastan tuota päivämäärää, se on tuonut mukanaan ja samalla vienyt mennessään niin paljon hyvää. Se on tärkein tasoittumiseni syy. Tarkka lukija saattaa melkein arvata, mistä puhun. Muutoin se jääköön tulevaisuuden huoleksi tai ikuiseksi mysteeriksi - pidän kummastakin vaihtoehdosta aivan yhtä paljon. Maaliskuun jälkeen olen havainnut puheenaiheideni selkeää keskittymistä erään ympärille. Itse asiassa sama koskee koko elämääni. En voi sanoa eläväni vain jonkun vuoksi, joka asuu aivan väärällä puolella, mutta koskaan ennen eivät niin useat ole olleet niin harvoille velkaa niin paljosta. Alltså, olemme päässeet kesäloman alkuun. Minun on ikäväkseni kerrottava, ettei lomalla tapahtunut mitään suurta tai mitään ihmeellistä, päin vastoin. Kaikkea aivan pientä ja hyvin tavallista. Kahlitsin, ompelin itseäni suurilla ja sokerisilla pistoilla tähän erääseen, Intian kuuhuni. On pitkälti kesäloman ja yhden mitättömän värisen sohvan ansiota, että olen (toivottavasti, eikö muutosta ole aina hyvä tavoitella nuoruuden melskeessä?) muuttunut ihminen. En tietenkään ole valaistunut, jaksan edelleen nuohota masennuksen aallonpohjia ajoittain, mutta ainakin tunnen itseni sisältä paremmaksi.
Kuten lomat tavallisesti, kesäloma -06 tuli ja meni. Lukion toinen vuosikurssi pyörähti käyntiin ja nytkin istun tässä, enkä lue ahkerasti kokeisiin, jotka väijyvät aivan kulman takana.
Näin siis tällä kertaa, ehkäpä kirjoittelen seuraavan kerran hieman nopeammin.
Mitä tässä välissä on tapahtunut? Niin, hyvä kysymys. Elämässäni on tapahtunut laajamittaisia muutoksia, en ole edes oikeastaan ehtinyt kirjoittaa. Hmh, ketä yritän huijata. En ole viitsinyt tai muistanut kirjoittaa. Ehkä tämä johtuu siitä, etten tunne enää pakottavaa tarvetta angstata asioitani anonyymisti maailmalle. Kehitystä parempaan on tosiaankin tapahtunut. Intohimoinen vihani elämää ja eräitä saavuttamattomissa olevien tuntuisia henkilöitä kohtaan on laantunut keveäksi kohoksi rauhallisilla aalloilla. Välillä punainenkin osa painuu pinnan alle ja tunnen raivon kohoavan sihisevinä kuplina sisältäni. Lohdutan itseäni sillä, ettei kukaan ole Äiti Teresa, kaikilla saa pinna palaa joskus. Pelkään vain vihani lopullisia mittasuhteita ja sen antamia voimia. Viha on minulle kovin tuttu ja turvallinen tunne, tunnen sen rajat ja sen kasvot kuin omani. Rauhoitan hermojani neulomisella (mummoudun jo 17 vuoden kypsässä iässä...), läksyihin uppoutumisella ja tarkasti valituilla sadistisen verisillä mielikuvilla kostosta ja voitosta. Viimeaikoina olen tullut ajatelleeksi, josko päässäni olisi sittenkin jotain todellista vikaa. En tiedä, ei kiinnosta, pidän itsestäni tällaisena. Ja hänkin pitää.
Yrittäkää kestää kanssani tätä sotkuista taivalta viimeiseen puoleen vuoteen.
Voisin yrittää käydä tätä hiljaisuudessa kulunutta aikaa läpi kuukausi kerrallaan, mutta ne kompastuvat ja sulautuvat toisiinsa. Helmikuu oli kovin, kovin synkeää aikaa. Tunsin koulun painuvan päälleni kuin märkä huopa. Olin derivaatan nollakohta, pelkkä tasainen vaakaviiva.
Maaliskuun 14. muutti elämäni.
Vihaan ja rakastan tuota päivämäärää, se on tuonut mukanaan ja samalla vienyt mennessään niin paljon hyvää. Se on tärkein tasoittumiseni syy. Tarkka lukija saattaa melkein arvata, mistä puhun. Muutoin se jääköön tulevaisuuden huoleksi tai ikuiseksi mysteeriksi - pidän kummastakin vaihtoehdosta aivan yhtä paljon. Maaliskuun jälkeen olen havainnut puheenaiheideni selkeää keskittymistä erään ympärille. Itse asiassa sama koskee koko elämääni. En voi sanoa eläväni vain jonkun vuoksi, joka asuu aivan väärällä puolella, mutta koskaan ennen eivät niin useat ole olleet niin harvoille velkaa niin paljosta. Alltså, olemme päässeet kesäloman alkuun. Minun on ikäväkseni kerrottava, ettei lomalla tapahtunut mitään suurta tai mitään ihmeellistä, päin vastoin. Kaikkea aivan pientä ja hyvin tavallista. Kahlitsin, ompelin itseäni suurilla ja sokerisilla pistoilla tähän erääseen, Intian kuuhuni. On pitkälti kesäloman ja yhden mitättömän värisen sohvan ansiota, että olen (toivottavasti, eikö muutosta ole aina hyvä tavoitella nuoruuden melskeessä?) muuttunut ihminen. En tietenkään ole valaistunut, jaksan edelleen nuohota masennuksen aallonpohjia ajoittain, mutta ainakin tunnen itseni sisältä paremmaksi.
Kuten lomat tavallisesti, kesäloma -06 tuli ja meni. Lukion toinen vuosikurssi pyörähti käyntiin ja nytkin istun tässä, enkä lue ahkerasti kokeisiin, jotka väijyvät aivan kulman takana.
Näin siis tällä kertaa, ehkäpä kirjoittelen seuraavan kerran hieman nopeammin.
perjantai, 13. tammikuu 2006
Fall upon
Tyhjää
ja hiljaista. Elämä soljuu ohitseni tasaiseen tahtiinsa. Nukun liian
vähän, teen liian vähän koulutehtäviä, luen liian vähän ja syön liikaa,
olen koneella liikaa, kuuntelen liikaa musiikkia. Mutta vielä ei jaksa
edes ahdistaa. Odottelen jo kesälomaa, mikä on jotain aivan uutta
minulle. Tahtoisin vain jotain, jota suunnitella.
sunnuntai, 11. joulukuu 2005
Do not feel
Nyt
tuntuu siltä, että kaikki on vaihteeksi hyvin - en tunne enää
jälkiahdistusta koeviikosta (sain jopa huolestuttavan hyvän numeron
historian kokeesta, oi onnea, oi autuutta), läksyt tuntuvat helpoilta,
päivät ovat lyhyitä, joululoma on kohta ovella.
Joululoma...
Odotan edelleen, mitä se tuo tullessaan. Yllätyksiä, odotuksia, lahjoja ja sukulaisia. Ehkä jotain mukavaakin, vaikka jo yksi paketti on peruuntunut. Katsellaan...
Tylsää kertoa, kuinka minulla menee niin mukavasti pitkästä aikaa.
Joululoma...
Odotan edelleen, mitä se tuo tullessaan. Yllätyksiä, odotuksia, lahjoja ja sukulaisia. Ehkä jotain mukavaakin, vaikka jo yksi paketti on peruuntunut. Katsellaan...
Tylsää kertoa, kuinka minulla menee niin mukavasti pitkästä aikaa.
lauantai, 3. joulukuu 2005
It is the will of the
Kuinka tyhmä osaankaan olla.
En osaa mitään vaikka luulenkin niin
minun ei pitäisi yrittääkään.
En osaa mitään vaikka luulenkin niin
minun ei pitäisi yrittääkään.
